Taulu­kauppias

Aurinkoisena maanantaina Helsingin Bulevardilla kulkee jatkuva ihmisvirta. Vanha kirkkopuisto on kulman takana, sisustusliikkeen ja italialaisen ravintolan välissä on näyteikkuna, jossa lukee ”LOPPUUNMYYNTI”. Vuodesta 1954 lähtien tässä osoitteessa on sijainnut Taidekauppa V. Hollming & Co., mutta nyt liikkeen tarina on tullut tiensä päähän.

Ulko-oven kello kilahtaa, ja takahuoneesta astelee Sven Hollming. Hän on myynyt taidetta 55 vuotta, mutta helmikuussa hän kiinnitti ikkunaan ilmoituksen loppuunmyynnistä. Kaikki taulut ovat kaupan 30 prosentin alennuksella. Myytävää riittää, sillä kaupan varastoissa on vielä noin 1500 maalausta.

– Maaliskuu olikin sitten liikkeen parhaita kuukausia ja huhtikuu vielä parempi, Hollming kertoo.

Sven Hollming

Työ: Yrittäjä ja omistaja Taidekauppa V. Hollming & Co:ssa vuodesta 1967 lähtien.

Perhe: Vaimo ja kaksi lasta.

Harrastukset: Puutarhanhoito ja nikkarointi.

Yllättävä tieto: On pitänyt tallella kaiken kirjanpidon 1950-luvulla lähtien, myös aikanaan pidetyt ”poliisikirjat”, joihin piti kirjata kaikki ostot ja niiden hinnat.

Käynnissä ovat neuvottelut parin ostajaehdokkaan kanssa, mutta kumpikaan heistä ei aio jatkaa taidekaupan pitämistä.

– He haluavat tulla tähän liiketilaan pitämään ihan toisen alan liikettä. Olen sanonut, että lopetan vaikka heti, jos saan riittävän osan varastosta myytyä. Olen asennoitunut siihen, että lähden pois.

Lopettamispäätös ei ollut helppo. Hollming jäi eläkkeelle jo 12 vuotta sitten, ja silloin pojat kannustivat häntä lopettamaan. Taidekauppa on ollut Sven Hollmingin elämäntyö, jonka hän peri isältään, Väinö Hollmingilta.

Tauluvarasto Isosta-Britanniasta

Väinö Hollming kilpaili ratamoottoripyöräilyssä ja matkusti sen vuoksi ympäri Eurooppaa, mutta taide oli kiinnostanut häntä aina. 1940-luvulla hän osti Isosta-Britanniasta kokonaisen taidekaupan varaston ja perusti taidekaupan, ensin Kluuvikadulle ja myöhemmin Bulevardille.

– Isä oli ostanut ennen sotia äidilleen lahjaksi taulun, joka sattui olemaan Hjalmar Munsterhjelmin, ja siitä ajatus taidekaupasta ilmeisesti lähti, Sven Hollming kertoo.

Sven Hollming ryhtyi auttamaan isäänsä kaupassa 1950-luvun lopulla, vähän yli 10-vuotiaana. Hän kulki isän mukana taiteilijoiden luona ostamassa tauluja.

– Olin kantajana. Isä soitti aina taiteilijoille etukäteen ja kysyi, onko myytävää. Minä olin taka-alalla, kun hän teki kaupat. Tauluja tarjottiin myytäväksi paljon, sillä isällä oli suhteita. Eniten kävimme Veli Kaliman, Olavi Laineen, Eeli Jaatisen ja Tuomas ja Eero Nelimarkan luona kaupoilla.

Nuorena Sven Hollming auttoi isää yrityksessä aina tarpeen mukaan, mutta vuonna 1967 hän ryhtyi itse kauppiaaksi. Päätös oli aika lailla itsestään selvää, olihan tapana, että lapset jatkoivat vanhempiensa yritystä.

Taiteesta tuli buumi 80-luvulla

Alkuvuosina puolet kaupan myynnistä oli jälleenmyyntiä. Taidekauppiaat ympäri Suomen tulivat Bulevardille ja ostivat myytävää omiin liikkeisiinsä.

– Eivätkä he ostaneet kahta taulua, vaan kaksikymmentä. Sen jälkeen oli aina kauhea hässäkkä saada lisää tavaraa sisään.

Varsinkin 1970- ja 80-luvulla oli paljon oli myös kiertäviä taidekauppiaita, jotka kulkivat paikkakunnalta toiselle ja pystyttivät myyntinäyttelyn mihin tahansa tarjolla olevaan tilaan. Enää kiertäviä taidekauppiaita ei ole jäljellä.

– Tämä työ on muuttunut noista ajoista täysin. Ensin tuli taidebuumi 1980-luvun puolivälissä. Silloin ihmiset ostivat mitä tahansa ja huutokaupoissa teoksia myytiin isoilla hinnoilla.

Aamupäivällä Hollming saattoi ostaa taulun, jonka myi parin tunnin päästä toiselle kauppiaalle. Iltapäivällä kauppaan asteli asiakas, joka kysyi juuri sellaista taulua, jonka hän oli juuri myynyt.

– Niinpä soitin tälle toiselle kauppiaalle ja ostin taulun takaisin.

Vaimon tuki auttoi vaikeina aikoina

Hollmingin työuran varrelle on mahtunut useita nousuja ja laskuja. Hiljaisina kausina Hollming on aina tunnollisesti tullut liikkeeseen, avannut oven ja istunut odottamaan asiakkaita. Välillä on ollut aikoja, jolloin istumista on ollut enemmän kuin asiakkaiden palvelemista.

– Monta kertaa olisin halunnut tehdä jotain muuta kuin istua täällä tyhjän panttina. Masentunut en ole kuitenkaan ollut koskaan.

Jaksamaan on auttanut vaimon tuki.

– Pahimmillaan on mennyt kolme viikkoa, ettei ole tullut penniäkään rahaa. Silti aina, jos rahaa on ollut pakko saada, sitä on jostain järjestynyt. Vaimo on aina sanonut, että jos ei muu auta, otetaan lainaa.

Sitä Hollming ei ole koskaan suostunut tekemään, ja periaate pelasti hänet 1990-luvun lamalta. Lamaa edeltänyt taidebuumi oli saanut monet kauppiaat täydentämään varastojaan lainarahalla ja kalliilla ostohinnoilla. Kun lama sitten iski ja kauppa hiljeni useaksi vuodeksi, moni joutui lopettamaan yrityksensä. Hollming pystyi jatkamaan, koska hänellä ei ollut lainaa.

Pahin lamaannus taidekauppaan iski viitisen vuotta sitten, valtavan taideväärennösvyyhdin paljastumisen jälkeen. Suomen suurimmassa taideväärennösvyyhdissä keskeiset tekijät myivät tauluja tunnettujen tekijöiden nimillä miljoonien edestä.

– Silloin kauppa pysähtyi täysin. Skandaalista puhuttiin kymmenien asiakkaiden kanssa, jotka kertoivat, etteivät viitsineet asioida muissa liikkeissä, koska tiesivät, että ne olivat olleet tekemisissä väärennösten kanssa.

Sitten meni muutama vuosi ja alkoi koronapandemia. Yli 70-vuotiaat käytännössä määrättiin pysymään kotona, jotta he eivät olisi altistuneet taudille, ja Hollming piti kauppaa kuukauden verran kiinni.

– Silloin huomasin, että pärjäsin melkein yhtä hyvin kuin silloin, kun kauppa oli auki. Korona hiljensi myynnin taas pitkäksi aikaa, mutta viime syksynä se alkoi taas piristyä.

Vetoavaan tauluun syntyy tunneside

Asiakkaille Hollming on aina sanonut, että kauppaan saa tulla pelkästään katselemaan taidetta, ei ole ostamisen pakkoa. Asiakkaat kysyvät Hollmingilta usein, mikä teos olisi hyvä sijoitus. Siihen hän ei koskaan vastaa mitään, sillä on mahdoton ennustaa, minkä taulun arvo kasvaa vuosien saatossa.

– Siksi suosittelen aina ostamaan taulun, joka jollain lailla vetoaa ja sopii omaan kotiin. Ja tietysti taiteilijalla kannattaa olla tunnetumpi nimi.

Kun Hollmingilta kysyy, mitkä teokset ovat liikkeen aarteita, hän vastaa vaatimattomasti, ettei sellaisia ole. Mutta kauppiaan sanojen mukaan muutamia ”ihan mukavia” tauluja on kaupan, kuten Onni Ojan Äitejä ja lapsia sekä Elvi Maarnin nuorta naista esittävä muotokuva.

Hollmingin omassa kodissa on moderneja teoksia kuten Linnovaaraa, muutama uusvanha ja muutama hieno perintötaulu. Vuosien varrella käsien läpi on kulkenut esimerkiksi Helene Schjerfbeckin teoksia, joiden hinnat ovat parhaimmillaan miljoonia euroja, mutta Hollming sanoo, että niiden menettäminen ei harmita.

– Ei saa harmittaa. Olen asennoitunut siihen, että minun työni on taulujen myyminen. Enemmän harmittaa, jos olen myynyt jonkun taulun, josta olen todella pitänyt.

Viimeiset hetket taidekauppiaana

Vastapainoksi taidekauppiaan työlle Sven Hollming harrasti 1970-luvulla kilpa-ajoa.

– Sekin tuli minulle vähän kuin annettuna. Isä oli ajanut moottoripyörällä kilpaa vuosikymmeniä ja minä aloin kokeilla ajamista vähän sen jälkeen, kun sain ajokortin. Kun suoriuduin hyvin ensin jääradalla ja sitten rata-ajossa, ryhdyin kilpailemaan. Isä oli mekaanikkona aina mukana ja tallipäällikkönä.

Väinö Hollming oli poikansa mekaanikko ja tallipäällikkö, joka kulki aina mukana kilpailuissa. Sven Hollming voitti SM-kultaa rata-ajossa vuosina 1973 ja 1978, välivuosina tuli hopeaa. Hänen ajokkinsa oli Morris Cooper S, ryhmä 5, joka on nopein ryhmä. Ura päättyi vuonna 1979 auton hajoamiseen.

– Toisessa kisassa moottori hajosi, ja joku halusi ostaa auton. Olin ajanut tarpeeksi. Isä oli kuollut tammikuussa, eikä minulla olisi ollut yksin aikaa hoitaa auton rakentamista ja kaikkea, kun oli työ ja perhe.

Samalla tavalla taidekauppiaan työ on nyt tullut työnsä päähän. Moni on kysynyt, mitä Hollming aikoo tehdä eläkepäivillään. Sitä hän ei vielä tiedä. Ehkä hän viettää aikaa perheen kesämökillä Porkkalassa tai rakennuttaa uuden, pienemmän kodin nykyisen omakotitalon viereen Espoon Haukilahdessa. Se on ollut suunnitelmissa pitkään.

Vielä hetken aikaa hän on kuitenkin vielä taidekauppias ja kohtaa asiakkaita, joille kaupasta on vuosien mittaan tullut tärkeä.

– Täällä käy paljon asiakkaita, jotka valittavat sitä, että liike loppuu. On vanhoja rouvia, jotka purskahtavat itkuun, koska kauppa on aina ollut tässä, heidän kotinsa lähellä. Käy myös niitä, jotka uskaltavat vasta nyt tulla sisään. Aiemmin he ovat nauttineet vain ikkunaostoksista ja se on tuonut heille mielihyvää, kun ei ole ollut varaa ostaa tauluja itse.

Teksti: Sanna Sevänen Kuvat: Sakari Röyskö

Julkaistu 07.06.2022