Henkilökuvia

Tasa-arvon palveluksessa

Åsa Regnér vaihtoi ministerin salkun kansainväliseen uraan. Hän ei kuitenkaan lähtenyt yritysmaailmaan, vaan sinne, missä hän kokee olevansa eniten hyödyksi. Nyt hän on YK:n apulaispääsihteeri ja YK:n tasa-arvojärjestön UN Womenin apulaispääjohtaja.

Åsa Regnér on entinen Ruotsin tasa-arvoministeri. Nykyään hänen toimipaikkansa on New York, mutta YK:n apulaispääsihteerinä hänen työpaikkansa on koko maailma.

Åsa Regnérin kaulakorussa on kuvattuna kaikki maanosat. Se on osuva valinta naiselle, joka on Yhdistyneiden kansakuntien huipulla. YK:n apulaispääsihteerinä hän on heti pääsihteeri António Guterresista seuraava. Lisäksi hän on YK:n tasa-arvojärjestön UN Womenin apulaispääjohtaja. Regnér on unelmatyössään, sillä hän on aina etsinyt paikkoja, joissa voi vaikuttaa. Matkan varrella hän on ehtinyt johtaa UN Womenia Boliviassa ja toimia tasa-arvoministerinä Ruotsissa. Mitä vaativampia tehtäviä on tullut vastaan, sitä enemmän ne ovat häntä houkuttaneet.

Olet noussut asemaan, jossa sinulla enemmän valtaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa tyttöjen ja naisten elämään kuin useimmilla muilla maailmassa. Mistä kaikki alkoi?

– Nuorena tyttönä pidin Ystäväni-kirjaa. Löysin kirjani uudestaan kymmenen vuotta sitten, kun vanhempani muuttivat. Kirjassa oli teksti, jonka olin kirjoittanut 14-vuotiaana: ”Isona haluan tehdä työtä, jossa voin auttaa maailman tyttöjä.” Tämä on ihan totta. Olin oikeasti kirjoittanut noin.

Muistatko, mikä innosti sinua kirjoittamaan noin?

– Äidin perhe asui pienessä yksiössä Tukholmassa. Silloin 1950-luvulla vain pari prosenttia akateemisesti koulutetuista oli taustaltaan työväenluokkaisia naisia. Silti äiti kirjoitti ylioppilaaksi ja valmistui yliopistosta. Hän on ollut minulle esimerkki siitä, että esteistä huolimatta voi saavuttaa unelmansa, jos uskoo itseensä. Olen oppinut äidiltäni paljon.

Åsa Regnér

Kasvanut: Linköpingissä ja Motalassa Etelä-Ruotsissa

Asuu: Brooklynissa New Yorkissa. Kotoa on näkymät Wall Streetille.

Perhe: Tytär Vibeke, 19, ja poika Edvard, 17.

Työ: YK:n apulaispääsihteeri ja UN Womenin apulaispääjohtaja.

Vapaa-ajalla: Juoksee, lukee, käy elokuvissa ja taidemuseoissa.

Aikaisempia työtehtäviä: Poliittinen neuvonantaja Ruotsin valtioneuvoston kansliassa, seksuaalikasvatusjärjestö RFSU:n pääsihteeri, UN Womenin maajohtaja Boliviassa, Ruotsin tasa-arvoministeri vuosina 2014–2018.

Miten äitisi reagoi siihen, että sinusta tuli ministeri ja kun pääsit YK:hon?

– Äidillä on valitettavasti muistisairaus, johon hän sairastui kymmenen vuotta sitten. Se on suuri suru minulle ja perheelleni. Mielessäni puhun yhä usein hänen kanssaan sellaisena kuin muistan hänet niiltä ajoilta, kun hän oli terve. Hän oli ihana ihminen, vaikka hänen elämänsä oli raskasta. Oman työnsä lisäksi hän teki kaikki kotityöt. Me myös muutimme monta kertaa isän töiden takia. Isä arvosti ja ihaili äidin älykkyyttä, mutta samalla hän tavallaan ylläpiti epätasa-arvoa. Minusta oli kauhean ristiriitaista, että vanhemmat puhuivat tasa-arvosta teoriassa, mutta eivät toteuttaneet sitä kotona.

Mistä olet saanut oikeudentuntosi ja halusi vaikuttaa?

– Uskon, että se on yhdistelmä kasvatusta ja omia kokemuksia. Minuun teki suuren vaikutuksen Etelä-Amerikan-matka, jonka tein nuorena. Innostuin siitä niin, että menin yliopistoon lukemaan espanjaa, saksaa ja taidehistoriaa. Kun isoisäni kuoli, sain häneltä 30 000 kruunun (noin 3 000 euron) perinnön. Niillä rahoilla palasin vuodeksi Boliviaan La Paziin työskentelemään aymara-naisten kanssa. Silloin oivalsin, mikä näitä naisia, äitiäni ja minua yhdistää. Me unelmoimme samoista asioista: työstä, turvallisuudesta, rauhasta ja vapaudesta.

Miten sinusta tuli YK:n apulaispääsihteeri?

– Minut valittiin tasa-arvoministeriksi vuonna 2014. Se oli valtavan hieno tehtävä, ja viihdyin siinä hyvin, mutta kun kuulin tästä paikasta vuonna 2018, halusin heti hakea siihen. Päätökseni tuli yllätyksenä pääministerille, mutta hän tuki minua, koska virka on tärkeä myös Ruotsin profiilin kannalta. Tiukan rekrytointiprosessin jälkeen pääsihteeri António Guterres sitten nimitti minut.

Millainen António Guterres on työtoverina?

– Hän on äärimmäisen selkeä ja päättäväinen. Tapaamisiin hänen kanssaan pitää todella valmistautua. Niissä myös oppii paljon hänen maailmankuvastaan ja analyyseistään. Tasa-arvo on hänelle tärkeää, ja hän vie sitä eteenpäin tarkkaan harkitulla tavalla, jolloin se saa myös paljon huomiota.

Nuorena Åsa Regnér matkusti Boliviaan. Siellä heräsi hänen kiinnostuksensa tasa-arvokysymyksiä kohtaan.

14-vuotiaan Åsan tavoite on saavutettu. Teet työtä tyttöjen ja naisten elämän parantamiseksi kaikkialla maailmassa. Millainen on sinun normaali työpäiväsi?

– Silloin kun en ole YK:n sihteeristössä New Yorkissa, kierrän kentällä. Meillä on ohjelmia ja toimistoja 80 maassa, ja tavoitteemme on tavoittaa köyhimmät ja heikoimmassa asemassa ole olevat tytöt ja naiset. He ovat esimerkiksi vähemmistöryhmien edustajia tai naisia, joita syrjitään ihonvärin tai vammaisuuden takia. Käymme vuoropuhelua hallitusten kanssa ja ehdotamme niille lakien uudistamista niin, että ne edistävät tasa-arvoa. Tuemme myös eri maiden naisjärjestöjä. 

Ennen koronapandemiaa olin Pohjois-Nigeriassa, jossa toimii monia terroristiryhmiä, muun muassa Boko Haram. Niiden taktiikkana on silpoa, raiskata, kiduttaa ja siepata tyttöjä ja naisia, koska ne tietävät, että se repii yhteisöt rikki. Siksi YK:n on oltava siellä. Ikävä kyllä näiden naisten kärsimykset jäävät pimentoon, kun politiikka ja media keskittyvät koronaan.  

Miten tuollaisten raakuuksien näkeminen vaikuttaa sinuun?

– Se koskettaa niin syvältä, että siihen on mahdotonta suhtautua rauhallisesti ja neutraalisti. Välillä on pakko itkeä, kun vertaan näiden naisten elämää ja omaa elämääni. Silti melkein aina nämä naiset haluavat puhua kokemuksistaan. En muista yhtäkään naista, joka ei olisi halunnut puhua heille tehdyistä vääryyksistä. Kun kysyimme Libyassa naisilta, miten korona on vaikuttanut heidän elämäänsä, he kertoivat, miten ansiomahdollisuuksien heikkeneminen, terveydenhuollon romahtaminen ja liikkumisrajoitukset johtavat perheväkivallan lisääntymiseen.

Mitä YK tekee näiden naisten auttamiseksi?

– Meillä on käynnissä monia lyhyen ja pitkän aikavälin ohjelmia. Lisäksi juuri vähän aikaa sitten vetosimme pääsihteeri António Guterresin kautta kaikkien maiden hallituksiin, että ne toimisivat naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi ja varmistaisivat, että väkivallan tekijät joutuvat oikeuteen. Vetoomus oli reaktio siihen raporttien vyöryyn, joka kertoo, miten naisten asema pahenee. Olemme myös korostaneet, että nyt kun valtiot laativat talouden elvytyspaketteja koronakriisistä selviämiseksi, on äärimmäisen tärkeää, että naiset pääsevät mukaan päättämään niistä. Koronakriisi voi olla myös tasa-arvon kannalta käännekohta – break it or make it – jos olemme aktiivisia.

”On käsittämätöntä, että 75 prosenttia maailman kansanedustajista on miehiä. Mistä kaikki ne miehet on löydetty?”

Hoitoalan ammattilaiset saavat nyt paljon arvostusta. Heistä puhutaan jopa sankareina. Keväällä karanteeniaikoina monissa maissa ihmiset tulivat jopa parvekkeille osoittamaan heille suosiotaan. Mitä ajatuksia se sinussa herättää?

70 prosenttia maailman terveydenhoitohenkilökunnasta on naisia. Kaikkialla maailmassa naiset pitävät yhteiskunnan käynnissä. Naiset pitävät huolta sairaanhoidosta, kotipalveluista, apteekeista ja muista elintärkeistä yhteiskunnan toiminnoista ympäri vuorokauden. Heillä on osaamista, empatiaa ja sisukkuutta, ja silti he usein saavat huonompaa palkkaa kuin saman koulutustason miehet. Sen pitää muuttua.

Kehitystä kai kuitenkin tapahtuu, vaikka asiat muuttuvat hitaasti?

– Ehdottomasti. Asenteet ja lait ovat muuttuneet enemmän kuin 25 vuotta sitten uskallettiin edes haaveilla. Se on pitkälti #metoo-liikkeen ansiota.

94 maassa on otettu käyttöön vanhempainvapaa. Tyttöjen koulutusmahdollisuudet ovat parantuneet: nykyään melkein yhtä moni tyttö kuin poika aloittaa koulun. Äitiyskuolleisuus vähenee. Tyttöjen sukupuolielinten silpominen on vähentynyt. Lainsäädäntö puuttuu entistä tiukemmin naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

Nykyään 14 maan hallituksessa on yhtä monta nais- ja miesministeriä, muun muassa Ruandassa ja Etiopiassa. Lisäksi Sanna Marinin ja Uuden-Seelannin pääministerin Jacinda Ardernin tapaiset näkyvät hahmot ovat vahvistaneet kuvaa naisjohtajuudesta. Kaikki tämä on tietysti hienoa, kuten kerroin YK:n turvallisuusneuvostollekin jokin aika sitten. Silti samalla täytyy muistaa, että useimmiten naiset yhä loistavat poissaolollaan neuvottelupöydissä.

”Kaikkialla maailmassa naiset pitävät yhteiskunnan käynnissä. 70 prosenttia maailman terveydenhoitohenkilökunnasta on naisia. Naiset pitävät huolta sairaanhoidosta, kotipalveluista, apteekeista ja muista elintärkeistä yhteiskunnan toiminnoista. Naiset ovat osaavia, empaattisia ja sisukkaita, ja silti he usein saavat huonompaa palkkaa kuin saman koulutustason miehet. Sen pitää muuttua.”

Maailman talousfoorumin Global Gender Gap -raportin mukaan nykyvauhdilla kestää 257 vuotta ennen kuin saavutetaan taloudellinen tasa-arvo. Miksi se kestää niin kauan?

– Budjettineuvotteluissa tasa-arvoa ei pidetä tärkeänä. Eikä lakeja säädettäessä. Jos tasa-arvoon ei investoida, laeilla ja uudistuksilla ei ole merkitystä. Tasa-arvon läpiviemiseen tarvitaan sellaisia johtajia, jotka ovat valmiita ottamaan vastaan iskuja.

Mitä iskuja?

– Tasa-arvoa ajavat naiset kokevat kovempaa vastustusta ja saavat vähemmän tilaa ja ankarampaa kritiikkiä kuin muut. Heitä vähätellään, ja heidät yritetään tehdä naurunalaiseksi. Todellinen muutos saadaan aikaan vain muuttamalla asenteita ja romuttamalla ennakkoluulot.

Minkä hinnan olet itse valmis maksamaan?

– Kun lähtee ajamaan jotakin asiaa, jää usein yksin. Tuntuu kuin kuuluisi asiaan, että julkisuuden henkilön pitää tottua uhkauksiin. Olen saanut kokea nettivihaa, ja postilaatikkooni on tullut kirjekuoria, joissa on outoa jauhetta. Yhdessä vaiheessa henkivartijanani toimiva poliisi, joka on muuten nainen, sai toimia myös psykologina ja kädestäpitäjänä.

En silti halua pitää itseäni uhrina, koska se vie huomion pois tehtävästäni eli muiden ihmisen auttamisesta.

Åsa Regnér pelkää, että koronakriisi voi hajottaa yhteisöjä ja johtaa terrorismin ja epäoikeudenmukaisuuden kasvuun.

Miten toiveikas ja optimistinen olet?

– Olen rakentavasti vihainen. Maailmaa voidaan muuttaa, ja naiset ovat usein muuttaneet maailmaa paremmaksi. Mutta sitä myös vastustetaan.

#Metoo-liike on ollut tärkeä tekijä. Se on auttanut johtavissa asemissa olevia naisia olemaan samalla feministejä. Sen ansiosta maailmassa on nyt niin paljon naisjohtajia – ja Pohjoismaissa naisia pääministereinä. Samanaikaisesti kuitenkin uskonnollinen fundamentalismi on nousussa, ja joidenkin poliitikkojen kampanjat ovat suoranaisesti naisvihamielisiä.

Miten me pohjoismaalaiset voimme auttaa muuta maailmaa, ja missä meillä itsellämme on parantamisen varaa?

– Muuhun maailmaan verrattuna Pohjoismaat tekevät erittäin hyvää yhteistyötä tasa-arvokysymyksissä. Meidän pitää edelleenkin näyttää maailmalle, mikä on mahdollista.

Silti Pohjoismaissakaan ei ole saavutettu tasa-arvoa, ja koronakriisi on tuonut esiin naisiin kohdistuvan väkivallan kasvun ja hoitoalan epäreilut työolosuhteet. Naiset eivät pääse etenemään, koska siihen ei investoida. Tutkimukset osoittavat, että kun yhteiskunta on oikeudenmukainen myös naisille, moni muukin yhteiskunnallinen ongelma ratkeaa. Siksi on käsittämätöntä, että 75 prosenttia maailman kansanedustajista on miehiä – vaikka Pohjoismaissa tilanne onkin parempi. Mistä ihmeestä ne kaikki miehet on löydetty?

Åsa Regnérin mukaan ensimmäinen askel kohti todellista tasa-arvoa on vanhojen ennakkoluulojen romuttaminen.

Mitä voimme oppia koronakriisistä?

– Kriisi on tehnyt selväksi, miten tärkeitä naisten tulot ovat yhteisöjen ja perheiden koossa pysymiselle. Vaikka naisten työ voi olla huonosti palkattua – siivoustöitä, tilapäistöitä kahvilassa tai muutaman sitruunan myymistä torilla – heidän tulonsa pitävät koossa kyliä ja paikallisyhteisöjä. Kun liikkumisrajoitukset estävät naisten työnteon, yhteisöt hajoavat, säästöt hupenevat ja lapset jäävät ilman ruokaa. Seurauksena on henkilökohtaisia katastrofeja, ja samalla esimerkiksi terroristijärjestöt voivat päästä valtaan tarjoamalla niin sanottua suojelua ja palveluksia.

Naisiin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt useimmissa maailman maissa, kun ihmiset ovat eristäytyneet koteihinsa. Me autamme valtioita ja kuntia perustamaan neuvontapuhelimia ja turvakoteja ja ottamaan käyttöön koodisanoja, joilla esimerkiksi apteekin asiakas voi pyytää apua. Autamme myös poliisin ja oikeuslaitoksen toiminnan turvaamisessa pandemian aikana.

Koronakriisi on osoittanut, että kukaan ei ole vahva yksin. Jotkin maat ovat päättäneet sulkeutua kuoreensa, mutta yhä useammat ymmärtävät, että kuulumme yhteen ja tarvitsemme toisiamme. Tarvitaan empatiaa ja solidaarisuutta etenkin niissä maissa, joissa ei ole sosiaalisia turvaverkkoja.

Mistä itse saat voimaa?

– Olen 20-vuotiaasta asti juossut melkein joka päivä. Lempimatkani on kahdeksan kilometriä. Siihen menee noin 45 minuuttia. Olen aamuvirkku ja iltauninen, joten herään 5.15 ja lähden lenkille, olin sitten Méxicossa tai Kapkaupungissa. Juostessa voin selvitellä ajatuksiani ja olla itsekseni. Tarvitsen juoksemisen antaman endorfiiniannoksen. Ilman sitä tulen äkäiseksi.

Teksti: Alexandra Pascalidou Kuva: Martin Adolfsson

Julkaistu 08.09.2020